Metsästysseura kuuluu Vuolijoen riistanhoitoyhdistykseen ja on Kainuun riistahoitopiirin alaisuudessa Se kytkee kylän väkeä yhteiseen harrastukseen ja luo mahdollisuuksia tehdä yhteistyötä ammattiin, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Metsästysharrastus antaa mahdollisuuden olla pyyntimies vailla vertaa, ampumaurheilun harrastaja, eräretkeilijä, metsässä kulkija, porukan korvaamaton osa, koirankoulu
ttaja, yhdistystoimija sekä paljon muuta. Jokainen voi olla mukana omalla tavallaan. Suuren seuran etu on, että tekijöitä on joka lähtöön.Metsästysseuran perustamiseen saakka Vuolijoen kylissä oli yleisenä käytäntönä ikimuistoisista ajoista periytynyt pyyntitapa, jonka mukaan metsänviljaa otti se, jolla oli siihen taito ja välineet. Pyyntimiehiä on aina ollut, m***a vähemmän niitä, jotka myös saivat riistaa. Riista on ollut aina tärkeä ravinnon osa ja erityisesti menneinä aikoina ennen sotien jälkeistä elintason nousua se on ollut korostetun tärkeä. Näillä seuduilla metsän riistaa ja järvien kalaa on osattu hyödyntää aina. Pyyntitaito ja pyyntikulttuuri ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle vuosisatojen ajan. Pienriistan pyynti on ollut yksinäisten metsästäjien omatoimista saalistamista paljolti rihmoja ja erilaisia loukkuja käyttäen. Suurriistan, kuten hirvien, aikanaan myös peurojen ja suurpetojen pyynti on vaatinut vanhankansan miehiltäkin ryhmätyöskentelyä ja yhteistyötaitoja.Vaikka kaikenlainen metsästys oli lakisääteistä jo kauan ennen seuran perustamista ja lailla myös maanomistajan oikeudeksi säädetty, niin aina siitä ei pilkuntarkasti pidetty kiinni. Ne, jotka metsästivät kävivät toistensa mailla eräänlaisella hiljaisella hyväksynnällä ja ne, jotka eivät metsästystä harrastaneet joskus hieman murisivat, jotkut jopa julkaisuttivat lehdessä kieltoilmoituksia, m***a ilmeisen laihoin tuloksin. Mm tilojen pienuudesta johtuen liki jokainen metsästystä harrastava syyllistyi lainrikkomuksiin. 25 vuotta sitten Osmo Nissinen toteaa kronikassaan, että hirvenmetsästys ennen seuran perustamista tapahtui lähes yksinomaan salametsästyksenä eikä salakaatoa mielletty kovin suureksi rikkomukseksi. Osmo toteaa, että hirven salametsästys oli niin estotonta, että hirvi oli hävitetty pitäjän alueelta lähes sukupuuttoon. Tuossa on varmasti totta ainakin toinen puoli, toisaalta muitakin syitä lienee siihen, että hirvien määrä koko valtakunnassa 50-60 luvulla ja ennen sitä oli vähäinen ( v 1963 laskennan /arvioinnin mukaan Suomessa oli n 6000 yksilöä). Mm noista edellä mainituista syistä johtuen metsästäjien keskuudessa alkoi kyteä ajatus jonkinlaisen järjestyksen tarpeellisuudesta ja ryhdyttiin miettimään keinoja asiaintilan korjaamiseksi. Oman lisänsä järjestäytymisen tarpeellisuuteen toivat Otanmäen kaivoksen myötä paikkakunnalle muuttaneet maata omistamattomat metsästyksen harrastajat.
