03/03/2026
3.3.1853, eli tasan 173 vuotta sitten syttyi kohtalokas tulipalo Vähä-Heikkilän kartanossa. Tulipalossa kuolivat isäntäväen Von Troilien tytär Mathilda Meurman ja tämän tytär Bertha. Åbo Underrättelser (ÅU) julkaisi 11.3.1853 alla olevan varsin tunteikkaan muistokirjoituksen. Käännös on Google Geminin. Usean sivun juttuun liittyi myös ruonoelma, liitän sen kommentteihin ruotsiksi ja suomeksi.
Tarina on pitkä, m***a kannattaa lukea. "Näin olemme nyt heikosti koettaneet kuvailla onnettomuutta" on aika vaatimattomasti sanottu.
T Hannu
Palo Vähä-Heikkilässä
eläwöitsee nyt ja kauan jokaisen huulilla. Sitä ei sovi unhottaa. Kohteliaisuus onnettomuuden uhreja kohtaan, heidän lukuisat sukulaisensa ja ystävänsä lähellä ja kaukana, ovat tähän asti asettaneet meidät hiljaisuuteen, jota yksityiset kirjalliset ilmoitukset kaikille tahoille eivät enää näyttäisi waatiwan. Me teimme selkoa onnettomuuspäivän jälkeisenä päivänä niistä murheellisista asianhaaroista, joita emme taitaneet salata, sellaisina kuin ne meille hajanaisista kertomuksista esiintyiwät, m***a laveammat tiedot säästimme tuonemmaksi. Oi, jospa olisimme aina saaneet niin tehdä! Tämänkaltaiset tapaukset on muiston ja historian surullinen welwollisuus säilyttää jälkipolwille; ne owat harwinaisuutensa wuoksi enemmän kuin muut aiotut herättämään uinuwa maailma turwallisuuden-unestaan, kehoittamaan malttiin ja harkintaan, ylentämään heidät tomun ja turhuuden intohimoisista käsivarsista ylös sinne kirkkaaseen awaruuteen, kussa rakkaus ei kuole, kussa elämä ei sammu.
Vapaaherrallinen von Troil’in perhe wietti onnettomuutta edeltävänä iltana yhtä niistä hiljaisista perhejuhlista, joissa mieli taipuu enemmän wakauteen kuin leikkiin. Talon emäntä täytti 46:tta wuottaan. Tuore lasten ja sukulaisten seppele ympäröi onnellisia wanhoja. Rauhallisesti ja tyynesti erosiwat perheen jäsenet, seppeleen silmukat, jotta osa heistä pian sitä lujemmin yhdistettäisiin. Kuitenkin — kaksi heistä, äiti tyttärensä kanssa, talon wanhin tytär ja tyttärentytär, toinen elämänsä suwessa, toinen sen warhaisessa kewäässä, omistivat vielä toisilleen muutamia rakkauden sanoja, sanoja sielun sisimmästä,
heijastaen äidin-sydämen syvyyttä ja lapsenmielen viattomuutta. Mitä he toisilleen sanoiwat? He puhuiwat Jumalasta, äiti syvästä uskonnollisesta wakautuksesta, pienokainen hämärästä aavistuksesta, molemmat luottawaisesta turvautumisesta korkeudessa olevaan Kaikkivaltiaaseen. Pienokainen rukoili hartaasti: ”Äiti, oi äiti, lue minulle satu ”Koivusta ja tähdestä”, se kaunis kaunis satu, jonka äiti tietää.” Ja äiti luki ja luki jälleen, ja lapsi katsoi suurilla sinisillä silmillään tähteä taivaalla ja huudahti: ”Äiti, oi kuinka kaunista; pääsenkö minäkin tähden tykö?” — Kyynel sumensi äidin loistavan katseen; hurmaantuneena ja kirkastuneena hän katsoi pienokaiseen, painoi hänet sydäntään wasten ja sanoi: ”Niin, minun Berthani, sinä olet pääsewä, sinäkin; siellä ylhäällä on niin ihanaa.”
Ja molemmat meniwät lepoon alimpaan kertaan, ja heidän kanssansa vielä kaksi muuta: nuorempi tytär hoitajattarensa kanssa; yläkerrassa nukkuiwat wanhat nuoremman tyttären kera. Nukkukaat, nukkukaat rauhassa; ympärillänne, allanne lymyää kuoleman enkeli, tuolla ylhäällä walwoon enkeli pilvissä. Hetkisen levottomuus tuolla ylhäällä; kello lyö: kello on kolme aamulla; ”mikä ihmeellinen humina ympärillämme?” ”Se on tuulen kamala leikki talviyössä, puiden alastomissa latwoissa.” Ja taas uni kutsuu lepoon. ”Suuri Jumala! Tuli!” — voi kuinka pian!.... Pam!.... Jumalan sormi! Täytetty ruutisarwi seinällä, huoneessa aivan alapuolella, on räjähtänyt ja äkisti waroittanut sekä herättänyt koko talon. Liian myöhään! Kaikki on liekkien ja savun piirittämää. ”Pelastakaa, apua, rientäkää! Ainoastaan tässä on pelastus; rientäkäämme ikkunan kautta wiereiselle katolle ja siitä edelleen.” Nuori tytär menee edellä ja vanhemmat seuraawat, kaikki kolme miltei alasti. Muutamia hetkiä vielä, ja se horjuwa lattia, jolla he juuri käveliwät, sortuu alas, hehkuwa lumivyöry.
M***a tuolla alhaalla rakennuksen toisessa päässä! Sielläkin he owat heränneet räjähdykseen, nuori äiti ehtiäkseen ainoastaan huutaa: ”Ylös, tuli on irti!” Tuokiossa hän ryntää wiereiseen huoneeseen ja sitten vielä seuraawaan, mitä suurimmalla luultawuudella rientääkseen ylös portaita ja herättääkseen wanhempansa. Sisään murtuu tuli ja savu. Muutaman hetken hiljaisuus ja odotus jäljelle jääneiltä. Terävä, kiivas yskä, kuin tukehtumaisillaan olevan, sitten vielä toinen ja taas kolmas, ja kaikki on hiljaista; ainoastaan tuli pauhaa. Pienokainen kehdossa täytyy pelastaa ensin, hänen kanssansa ryntää hoitajatar ulos, hänkin lähimmästä ikkunasta, kun jokainen muu ulospääsy näyttää suljetulta. Lapsi kietoo pienet käsivartensa lujasti pelastajansa ympärille; vähäinen viivytys. Hoitajatar palaa — liian myöhään. ”Bertha, Bertha, tule tänne.” ”Ei, ei.... ai, ai!” Ja taas lyö liekki hirvittävämpänä kuin koskaan kyntensä yhteen, himokkaana, ahneena ryöstelemään ja hävittämään. Tuo leppymätön, julma! Päämäärä on saavutettu, hän on saanut kyllänsä, ja ammollaan olevalla kidalla sekä jähmettyneellä katseella hän makaa nyt voimattomana tyydytetyssä vihassaan, voimattomampana kuin hänen villin himonsa suojattomat uhrit.
Aineita kylliksi laululle ja sadulle, maalarin siveltimelle! Laulu on koettanut virittää lyyraansa kumisevaan sointuun, säveliin, jotka ovat herkkiä, sulattavia ja elähdyttäviä; innoitettu sivellin on sekoittanut värinsä ylentääkseen taivaaseen sen, mikä taivaalle kuului, ikuistaakseen muiston toisesta Spastarasta, protokollasihteerin leskestä Mathilda Meurmanista, omaa sukua vapaaherratar von Troil, ja hänen vanhemmasta tyttärestään Bertha Mariasta; edellinen liekkien uhrina 24 vuoden, 5 kuukauden ja 28 päivän iässä, jälkimmäinen 3 vuoden, 8 kuukauden ja 15 päivän vanhana. He löysivät kuolemansa kello 1/2 4:n tai 4:n välillä aamulla tämän kuun 3:ntena päivänä. Jumalan rauha heille!
Molempien, kaikenhävittävän onnettomuuden surullisten uhrien ruumiit löydettiin myöhemmin samana päivänä, jona onnettomuus tapahtui, hiiltyneinä, runmeltuina ja typistettyinä. Kaikesta siitä omaisuudesta, joka poroksi paloi — ja se oli kaikki — ei kummallista kyllä löytynyt muuta vahingoittumatonta kuin ne neljä kultasormusta, kaksi kummassakin kädessä, jotka löydettiin rouva Meurmanin hiiltyneistä sormista, sekä mitalionki, jossa oli
hänen edesmenneen miehensä hiuskiehkura ja jota hän oli aina kantanut kaulallaan hiusketjussa riippuen. Tämä viimeksi mainittu oli kolmesta tai neljästä kohdasta poikki palanut, m***a mitalionki, joka oli puristuneena vartalon ja vasemman käsivarren väliin, oli ihme kyllä täydellisesti säilynyt, jopa niin hyvin, ettei edes sen lasi ollut kuumuudesta särkynyt. Oli kuin vainaja olisi tahtonut säilyttää juuri nämä ulkonaiset muistot itsestään niille rakkaille, jotka suruissaan seisovat haudan äärellä ja itkevät hänen poismenoaan, rakastettava ja rakastettu kun hän oli kaikkien puolelta, vaikka alati kaipasikin pois parempaan maahan.
Kuinka tuli on päässyt irti, ei ole voitu selvittää, eikä sitä kenties voidakaan. Jopa siitä, missä se ensin syttyi, ylä- vai alakerrassa, kertomukset vaihtelevat; näyttää siltä, että ollaan enemmän taipuvaisia uskomaan edellistä, koskapas välikatto sisäänpalaneen äidin yläpuolella pian hänen surullisen loppunsa jälkeen, ehkäpä sen syynä ollen, sortui alas, liian heikkona ja läpipaloituneena enää kantamaan omaa painoaan. Puhutaan kuitenkin kipinästä, joka ennen puoltayötä olisi päässyt kynttilästä ja petollisesti tarttunut joihinkin lähellä riippuviin vaatekappaleisiin, m***a tässä ei ole mitään varmuutta. Kaikkiatyynni, rakennus paloi maahan saakka kaikkine kalliine sisältöineen, joiden joukossa oli suuri määrä kalleuksia ja paljo hopeata; viimeksi mainitun sanotaan suurimmaksi osaksi löytyneen joko mustuneena, möykkyinä tahi hiiltyneenä. M***a mitä onkaan maan hyvyyden katoaminen ihmishengen menetyksen rinnalla!
Moninkertaisen onnettomuuden painon alla murtuneina owat jäljelle jääneet saaneet ilolla kokea auttavaisten lähimmäisten lämpimän osanoton kauneimpia osoituksia; uskonto on rientänyt onnettomien avuksi lohdutuksella, kyennyt lievittämään ja huojentamaan tuskia, kyennyt herättämään sen todellisen lohdun, jonka ainoastaan kristillinen nöyryys ja luottamus woi suoda; taide on ojentanut heille kumpaisenkin kätensä — ja katso, nuo raukat eivät enää walita, he tietäwät Mathildansa ja Berthansa olevan tähden huomassa, joka loistaa heille lempeästi heidän elämänpolullaan.
Ensimmäisen järkytyksen kuohuttavina hetkinä sai nimittäin mainio maalarimme, herra Ekman, onnellisen ajatuksen maalata taulun, joka toisi sovitusta ja rauhaa, ja jonka hän neljä päivää onnettomuuden jälkeen lahjoitti perheelle. Taulu on waikuttanut kuin parantawa balsami murtuneille sydämille ja on heidän rakkain aarteensa, heidän ruumiillisen ja hengellisen silmänsä ihastus, jota he kääntymättömin katsein unessa kuin valveillakin edessään katselevat. Se on korkeudeltaan noin puolitoista kyynärää ja esittää edesmennyttä äitiä rintakuvana, iloisesti jäähyväisiksi katsovana, leijuen pilvissä, jotka alhaalla owat onnettomuutta enteilevän tummia, m***a muuttuvat vähitellen mitä jaloimmaksi waloksi. Vasemmalla olkapäällä lepää kerubinpää, lapsen, jota ohut huntu pitää äidin tykönä ja joka katsoo häneen enkelin katseella. Taulun pohja on taivaansininen. Yhdennäköisyys edesmenneiden kanssa on hämmästyttävä. Taivaallinen kirkastus säteilee voitonriimuisista kasvoista, ilmaiset hahmot owat henkiä korkeudesta, ja korkea runollinen hohde lepää koko teoksen yllä. Harvoin on mikään taulu onnistunut niin hyvin; se syntyi wiime perjantaina ainoastaan 7 tahi 8 tunnin työn tuloksena. Näin voi kristillinen taide inspiraation jumalaisella kipinällä sytyttää rauhan ja toivon lohduttomiin sydämiin ja ylentää taivaaseen sen, mikä ei maalle kuulu.
Näin olemme nyt heikosti koettaneet kuvailla onnettomuutta, jolle ei usein löydy vertaistaan. Kaupunkeja on poroksi palanut, ihmisiä sadoittain joutunut kodittomiksi ja köyhyyteen, m***a harvoin on kukaan omiensa joukossa joutunut kaipaamaan niin rakasta jäsentä; annettakoon meille sen tähden anteeksi, jos tunteemme on meidät valannut. M***a tapahtukoon se onnellisella hetkellä, varoitukseksi, rakennukseksi ja herätykseksi!
