23/06/2026
Hyvää Pride-kesää 2026! 💛🌈
Julkaisemme kesä-elokuussa yhdistyksemme vapaaehtoisten kirjoittamia tekstejä Pride-teemaan liittyen. Julkaisuja saa jakaa ja vinkata näistä kavereille!
"Syrjinnästä ja keveydestä
Me ollaan oltu yhdessä vuosia, ja nyt kun sun mielenterveys pettää mä mietin, miten paljon helpompaa tääkin olisi, jos me ei oltais lesboja. Se on ajatuksena kielletty, en kerro edes sulle. Mä olen mitä olen ja rakastan sua just noin, mut jokainen kerta, kun puhun asiasta, mua pelottaa. Meidät tuomitaan rankemmin kuin muut. Lääkärinteksteissä meitä ei ole olemassa. Meidän vuokrakaksiossa asuu meille tuntematon mies, joka ilmestyy Omakantaan ja välillä puhelinsoittoina kummittelemaan nurkkiin. ”Poikaystävä soittaa potilaan puolesta. Vaikea olo pahentunut, eivät pärjää kotona.” ”Potilas mainitsee vastaanotolla avomiehen psyykkisen sairauden kuormittavan. Ohjattu muihin palveluihin.” En jaksa oikaista etkä säkään edes harkitse. Ja jotenkin se on turvallisempaa, ei tarvitse pelätä, että joku papereita lukeva saa tahtomattamme tietää, että me ollaan hänestä vääränlaisia.
Ohjattu muihin palveluihin. Mä en jaksa enää yhtäkään tahoa, keskustelua, tietämätöntä ammattilaista. Mä en jaksa aina aloittaa alusta samaa tarinaa, samaa väistelyä, samoja pehmennettyjä kulmia. Mä en jaksa enää pelätä ootko sä hengissä, kun mä tulen kotiin. Juot liikaa, liian usein, peittelet viiltelyjälkiä ja puhut harhaisia. Mä hoidan kodin, toimeentulon, koiran ja romahtelen salaa. Kukaan mun ystävistä ei tiedä tästä. Sä olet kieltänyt kertomasta, se on sun yksityisasia, sä sanot. Mun ainut tuki on päätään puistelevat terveydenhoitajat, joiden katseesta mä nään, että ne toivoo että mä jättäisin sut.
Ohjattu muihin palveluihin ja vasta muista palveluista ohjattu Finfamille. Mut otetaan nuortenryhmään, vaikka ensimmäinen tapaaminen on jo mennyt. Sä huutoitket kotona, miten mä nyt kerron kaikille miten kamala ihminen sä olet. Mua pelottaa, että oon ryhmän ainut puoliso-omainen, ja niin olenkin, m***a käy ilmi, että sillä ei ole mitään väliä. Kukaan ei vähättele, kukaan ei kyseenalaista. Kukaan ei kohota kulmiaan tai rivien väleistä vihjaile, että ehkä ois mun terveydelle paras ottaa jo jalat alle, koska takana ei kuitenkaan vielä ole kolmeakymmentä aviovuotta. Muutaman ryhmätapaamisen jälkeen alan puhua susta nimellä enkä kumppanina tai avopuolisona. Yksikään työntekijä tai ryhmäläinen ei sitä ennen olettanut, että sä olet mies. Ja nyt kun kerron, että sä olet nainen, on se kaikille yhdentekevää, niin ihanan yhdentekevää, että mua naurattaa kotimatkalla.
En kerro, miten kamala olet. Kerron miten paljon rakastan sua ja meidän yhteistä elämää, vaikka sun sairastuttua arki on ollut vaikeaa. Ensimmäistä kertaa mua ymmärretään, mua kuunnellaan ja kuullaan kokonaisena. Mun ei tarvitse salailla mun puolison sairautta eikä meidän lesboutta. Ensimmäistä kertaa mä puhun ilman pelkoa ja mietin, voiko tämä tosiaan olla näin. Meidän arki on raskasta, m***a puhuminen on kevyttä, niin kevyttä että se vahvistaa.
Näistä on aikaa jo vuosikymmen. Silloin ei ollut itsestäänselvyys tulla kohdatuksi kokonaisena ihmisenä, vaikka Finfami siinä empimättä onnistui. Vieläkään se ei ole itsestäänselvyys, ja työtä tarvitaan. Pridejä tarvitaan. Mä olen ylpeä tästä yhdistyksestä ja yhteisöstä. Ja nykyään mä olen ylpeä myös itsestäni ja puutun syrjintään niidenkin puolesta, jotka eivät vielä itse uskalla, kuten mäkään en uskaltanut. Pride ei ole ylpeyttä kuten kopeus on. Pride on ylpeyttä kuten ylpeys on häpeän vastakohta. "
💛
