18/07/2026
”Minä rohkenisin pyytää, että puhemies pyytäisi eduskuntaa yhtymään eläköön-huutoon vapaalle Suomelle ja pyydän, että yleisökin tässä tapauksessa saisi siihen yhtyä.” Nämä historialliset sanat lausui nuorsuomalaisten edustaja Lucina Hagman, kun eduskunta hyväksyi valtalain 18.7.1917.
Olemme laatineet alla olevan kirjoituksen, jossa käymme läpi valtalain taustaa ja näytämme sen yhteyden vuoden 1918 vallankumoukselliseen kansalaissotaan.
Jo keväällä 1917 Suomessa esiintyi jokseenkin selvästi kaksi vastakkaista pyrkimystä: porvareiden pyrkimys ”lujaan järjestysvaltaan” ja työväen pyrkimys kansanvaltaan, mikä tunnetusti toimi kansalaissodan sytykkeenä.
Sotatilan vallitessa järjestetyissä eduskuntavaaleissa vuonna 1916 SDP oli saanut historiallisen voiton valloittamalla jopa 103 paikkaa eli yksinkertaisen enemmistön eduskunnasta. Kuitenkin poikkeuslakien vallitessa eduskunnan olemassaolo oli hyvin nimellistä, ja valtaa myös sisäisissä asioissa piti venäläinen senaatti. Työväenjärjestöt ja yleensä kaikki poliittinen toiminta Suomessa oli raskaan sorron tukahduttamana.
Kaikki muuttui maaliskuussa 1917, kun Venäjällä koitti helmikuun vallankumous. Luokkataistelu alkoi kiihtyä Suomessakin voimakkaasti. Työläiset ja maaseudun köyhälistö alkoivat liikehtiä. He pyrkivät saamaan helpotusta elintarvikepulaan ja yleensä parantamaan olojaan. Tämä liikehdintä oli paikoin spontaaniakin: esimerkiksi Helsingissä puhkesi paikallinen yleislakko, jonka järjestynyt työväki lopetti. Voimistuvaa liikehdintää SDP alkoi käyttää tukenaan tavoitellessaan uudistuksia eduskunnassa. Porvarit anelivat apua venäläiseltä sotaväeltä työväkeä vastaan ja aloittivat omien sotilaallisten järjestöjensä perustamispuuhat verhoten ne ”palokunniksi”, ”urheiluseuroiksi” yms. Tällä tavoin kehittyvissä oloissa muodostettiin myös nk. Tokoin senaatti, jossa oli 6 sosialidemokraattista ja 6 porvarillista ministeriä sekä puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri. SDP:n vasemmisto arvosteli hallitukseen osallistumista, sillä puolueen perinteinen kanta oli tuominnut menemisen porvarilliseen hallitukseen.
Taistelu ilmeni myös oikeudellisella alalla virinneenä väittelynä siitä, kenellä korkein valta maassa oli, kun sen edellinen haltija, Suomen suuriruhtinas keisari Nikolai II oli syrjäytetty. Keisarin syrjäyttänyt Venäjän Väliaikainen hallitus ja sen lakimiehet olivat sillä kannalla, että korkein valta myös Suomessa oli nyt siirtynyt Väliaikaiselle hallitukselle. Tämä kanta näkyi myös maaliskuun manifestissa, joka lopetti ns. toisen sortokauden. Suomalaisista samalla kannalla oli mm. professori Robert Hermanson. Sen sijaan nuoremman polven juristit, etupäässä professori Rafael Erich, katsoivat, että korkein valta maassa olisi eduskunnalla, sillä voimassa olleen vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan kuningassuvun katkettua säätyjen tuli kokoontua valtiopäiville puolustamaan valtakuntaa, joten eduskunta vuoden 1906 jälkeen olisi nyt säätyvaltiopäivien korvaajana korkeimman vallan haltija. He myös huomauttivat, että Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas, vaikka sattuivatkin olemaan yksi ja sama henkilö, olivat kuitenkin selvästi eri oikeuspersoonia, sillä Suomessa keisarilla oli ollut valtaa suuriruhtinaan, ei keisarin ominaisuudessa.
Ensin mainittuun kantaan yhtyivät kaikki Suomen taantumukselliset, mukaan lukien sellaiset nimekkäät juristi-poliitikot kuin K. J. Ståhlberg ja ”laillisuusmies” P. E. Svinhufvud. Porvariston kanta johtui siitä, että se halusi ”lujaa järjestysvaltaa” eikä kansanvaltaa, jota eduskunta edusti. SDP oli sen sijaan johdonmukaisesti eduskunnan vallan kannalla, minkä lisäksi se myös suhtautui oikeutetulla epäluulolla Venäjän uuteenkin hallitukseen niin kauan kuin Venäjä säilyisi imperialistisena. Erään elintarvepulaan liittyvän lain yhteydessä 16.5. eduskunta äänesti sen puolesta, että korkein valta oli nyt väliaikaisesti eduskunnalla.
Kesäkuussa hallituksen esitys ”laiksi erinäisten asiain siirtämisestä Suomen senaatin ja kenraalikuvernöörin ratkaistavaksi” tuli eduskuntaan suomettarelaisen Antti Tulenheimon esittelemänä. Tämä ”Lex Tulenheimo” lähti liikkeelle siitä, että korkein valta säilyisi Väliaikaisella hallituksella ja Suomen senaatti saisi lisää valtaa, kunhan venäläisillä säilyisi veto-oikeus kaikkeen, mikä saattaisi koskea ”Venäjän etuja”. Vasemmisto tyrmäsi tämän, m***a myös esimerkiksi Maalaisliitto arvosteli esitystä epäisänmaalliseksi.
Keskeisenä väliaskeleena ennen valtalain lopullista muotoa oli Työläisten ja sotilaiden neuvostojen I yleisvenäläinen edustajakokous kesällä 1917, johon SDP lähetti valtuuskunnan edistämään Suomen asiaa. Vaikka ennen Lokakuun vallankumousta neuvostoilla ei ollut virallista valtaa Venäjällä, ne olivat SDP:n kannan mukaan Venäjän todellisen kansanvallan elimiä, minkä vuoksi se piti neuvostojen edustajakokousta tärkeämpänä ja arvovaltaisempana kuin Väliaikaista hallitusta. Edustajakokouksessa bolševikit ajoivat jyrkästi ja johdonmukaisesti kansakuntien itsemääräämisoikeutta, ml. oikeutta erota. Vaikka bolševikkien kanta ei vallinnut kokouksessa, kokous omaksui lopulta SDP:n tavoitteleman kannan, joka tuki Suomessa korkeimman vallan myöntämistä eduskunnalle. Edustajakokouksen päätös tuli 3.7., ja siitä tuli SDP:n käsissä pohja uudelle esitykselle valtalaiksi.
Ennen kuin valtalaista päästiin äänestämään eduskunnassa, Väliaikainen hallitus koki muodonmuutoksen, kun oikeistolainen pääministeri Georgi Lvov (kadet) kaatui ja tilalle tuli keskustavasemmistolainen Aleksandr Kerenski (eserrä). Kerenski pyrki omia teitään, hyödyntäen myös menševikkien puolueyhteyttä SDP:hen, taivuttelemaan SDP:tä vetämään pois ehdotuksensa valtalaiksi. Hän lupaili SDP:lle, että Väliaikainen hallitus tulisi kyllä vahvistamaan lait kunnallishallinnosta ja kahdeksan tunnin työpäivästä, jos puolue suostuisi myöntämään korkeimman vallan ei Suomen eduskunnalle, vaan Venäjän Väliaikaiselle hallitukselle. SDP ymmärsi, että lupaus antaa ”kaikki paitsi valtaa” on tyhjä lupaus. Niinpä puolue vei valtalain määrätietoisesti eduskuntaan, jossa 18.7. se hyväksyttiin äänin 136–55. Valtalain puolesta äänestivät SDP, Maalaisliitto ja muutamat isänmaalliset porvarit. Vastaan äänestivät suomettarelaiset sekä enemmistö nuorsuomalaisista ja ruotsalaisista. Noihin aikoihin SDP:n arvovalta oli korkeimmillaan, ja jopa jääkäriliike arvioi, että vain sosialidemokraatit ajoivat kunnolla Suomen itsenäisyyden asiaa.
Porvaristo alkoi välittömästi ja määrätietoisesti toimia lain kumoamiseksi ja eduskunnan hajottamiseksi. Porvarillisissa lehdissä väitettiin, että laki ei olisi syntynyt oikeassa lainsäädäntöjärjestyksessä, millä pyrittiin kiihottamaan Väliaikaista hallitusta väliintuloon. Ministerivaltiosihteeri Carl Enckell tilasi Kerenskiltä ja kenraalikuvernööri Mihail Stahovitšiltä eduskunnan hajotuksen sovittuaan asiasta ilmeisesti ensin suomettarelaisten johtajan Ernst Nevanlinnan ja ruotsalaisten johtajan Leo Ehrnroothin kanssa. Eduskunnan hajotusmanifesti annettiin 31.7. Laajat kansanjoukot kaupungeissa ja maaseudulla ympäri Suomen pitivät vastalausekokouksia eduskunnan hajottamisen johdosta.
SDP kieltäytyi tunnustamasta eduskunnan hajotusta, m***a se yritti manöveroida tiensä ulos. Niinpä se odotti pölyn laskeutumista ennen kuin eduskunnan puhemies, sosialidemokraattien Kullervo Manner kutsui eduskunnan uuteen täysistuntoon. Tämä ”erinäisten edustajien kokous”, kuten eduskunnan pöytäkirjat sen tuntevat, tapahtui vasta 28.9. eli kaksi kuukautta hajottamisen jälkeen, kun joukkojen mieliala oli jo laantunut ja puolueet valmistautuivat manifestin laittomasti määräämiin eduskuntavaaleihin 1.–2.10. Tähän täysistuntoon osallistui vain sosialidemokraatteja. Seuraavana päivänä yritettiin uutta täysistuntoa, m***a venäläiset sotilaat miehittivät kokoushuoneistoa. Sen sijaan valtalakia kannattaneita eduskunnan jäseniä (muitakin kuin sosialidemokraatteja) kokoontui tilanteen johdosta neuvottelukokoukseen Helsingin säätytalolle. Kokouksessa paheksuttiin Venäjän Väliaikaista hallitusta ja tuomittiin eduskunnan hajottaminen laittomaksi, m***a tahtoa ei löytynyt myöskään jatkaa eduskunnan työtä, varsinkaan kun eduskuntavaalit olivat parin päivän päässä.
Vaaleissa SDP:n äänimäärä kasvoi, m***a porvariston onnistua mobilisoida vielä enemmän omia äänestäjiään. Lisäksi porvarit harjoittivat myös vaalivilppiä, joka paljastui kansalaissodan aikana, kun kunnantaloilta löytyi oikein täytettyjä m***a hylättyjä SDP:n vaalilippuja, ja paikoin porvarillisia vaalilippuja oli enemmän kuin äänestäjiäkään pitäjässä. Vaalien myötä SDP menetti enemmistönsä eduskunnassa.
Ennen kaikkea eduskunnan hajotus oli tappio kansanvaltaiselle kehitykselle Suomessa. Se oli porvaristolle selkeä voitto ja vahvisti sen pyrkimystä ”lujaan järjestysvaltaan”. Se myös heikensi SDP:n kykyä yhdistää yhteiseen rintamaan muut kansanvaltaiset puolueet, ja se alkoi vähitellen menettää johtoasemansa itsenäisyystaistelussa, jolloin porvaristo kaappasi sen itselleen ja käänsi sen vastavallankumouksen aseeksi. Kysymys ei ollut vain yksittäisestä politiikan asiakysymyksestä, vaan siitä, että porvariston onnistui tunnetuin seurauksin vallata talonpoikaisto puolelleen kansalaissodassa.
Valtalaki on keskeinen osa Suomen historiaa ja unohtumaton opetus siitä, että porvaristo vähät välittää ”itsenäisyydestä” tai ”demokratiasta”, vaikka se niillä niin kovasti kerskaileekin. Ainoa, mikä sitä liikuttaa, on sen oma ahdas voitonpyynti ja halu työväestön sortamiseen.
Kuvassa ruotsinkielisiä työläisiä marssimassa Hakaniemessä 14.7.1917. Mielenosoituksessa vaadittiin valtalakia, 8 tunnin työpäivää ja uusia kunnallislakeja. Kuva: Motiivilehti / Kansan arkisto
