15/06/2026
Huomioita Ryhmäteatterin ”Missä kuljimme kerran” -sovituksesta
Suomenlinnan kesäteatterissa esitetään tänä kesänä Kjell Westön romaanin ”Missä kuljimme kerran” (2006) näytelmäsovitusta, jonka on ohjannut Ryhmäteatterin tuore johtaja Riikka Oksanen. Näytelmä on saanut myönteisen arvion mm. Helsingin Sanomissa. Koska teos koskettaa olennaisella tavalla vuoden 1918 kansalaissotaa ja sen jälkiä, haluamme tehdä muutamia huomioita siitä.
Kiitosta teoksessa – sekä romaanissa että tuoreessa näytelmäsovituksessa – ansaitsee valkoisten raakuuden paljas ja kaunistelematon esittäminen. Näytelmä tekee tämän taidokkaasti ja herättää katsojassa vahvoja tunteita lahtareita vastaan, kun nämä ampuvat maassa makaavia ja sätkiviä punaisia. Ensimmäinen puoliaika päättyy lakoniseen toteamukseen siitä, että kesällä 1918 valkoiset armahdettiin kaikista sodanaikaisista rikoksistaan.
Näytelmässä on kuitenkin myös ongelmia. Se synnyttää vaikutelman, että myös punaiset olisivat merkittävästi syyllistyneet perusteettomiin julmuuksiin ja mielivaltaisuuksiin vastapuolta kohtaan. Näytelmä jopa vihjaa, että punaiset olisivat olleet puolijuoppojen huligaanien rosvojoukko, joka ei asiallisesti eronnut sakilaisista (1900-luvun alussa toiminut katujengi). Tämä muistuttaa kovasti lahtarien vallankumouksesta sepittämää valhetarinaa, jota käytettiin valkoisen terrorin oikeuttamiseen ja itsenäisen työväenliikkeen eristämiseen.
Punaisten vallasta ei näytelmässä tule esille sen myönteinen, rakentava puoli. Elintarvikepulan helpottaminenkin esitetään kuin rikkailta oltaisiin omavaltaisesti varastamassa, joskaan erityistä sympatiaa ei rikkaiden kohtuuttomuudellekaan heru. Suomen työväen vallankumous oli toki sotaa, m***a se oli paljon muutakin, paljon enemmän. Se oli myös työtätekevän kansan polttaviin tarpeisiin vastaamista: torpparit vapautettiin, elintarvikepulaa ratkottiin takavarikoimalla rikkaiden kätköjä, kaoottisissa oloissa rehottaneeseen rikollisuuteen puututtiin ankarasti jne. – listaa voisi jatkaa hyvin pitkään.
Myös kuva punaisista epäjärjestyneenä ja huliganistisena rosvojoukkona on haitallinen ja vailla pohjaa. Vuosikymmenten ammattiyhdistystoiminta oli kouluttanut vallankumoukseen lähteneen työväenluokan erittäin kurinalaiseksi. Punainen terrori oli harvoin omavaltaista saati mielivaltaista, mitä rajoitti työläisten vankka usko ihmisten hyvyyteen ja siihen, että kun vallankumous kerran tehdään kansan valtavan enemmistön hyväksi, ei sitä kukaan voisi vastustaa. Punaisten sotarikokset tapahtuivat enimmäkseen perääntymisvaiheessa muutamien yksilöiden toimesta sekasorron vallitessa ja vastoin nimenomaisia käskyjä.
Näytelmän toinen puoliaika keskittyy valkoisten voittajien traumoihin, jotka sen oma raakuus synnytti. Teema on syvästi inhimillinen ja kuin suoraan Aiskhyloksen tai Shakespearen tragedioista, joissa kuvataan, miten vallanjano tai kostonhimo johtavat päähenkilön henkiseen tuhoon. Se on ajatonta ja herättää suuria tunteita. M***a sittenkin on kysyttävä, oliko todella suurin kärsijä valkoinen voittaja – vaiko sittenkin tappion kärsinyt työväenluokka.
Teos puhuu suvaitsevaisuudesta ja sovinnosta, teemoista, jotka ovat nykyisen polarisaation vallitessakin ajankohtaisia. Samalla meidän velvollisuutemme on muistuttaa, että kansalaissodassakaan työväenluokka ei ollut se, joka haluamalla halusi tarttua aseisiin. Se olisi mieluummin ratkaissut kaikki kysymykset rauhanomaista tietä. Aseisiin se tarttui pakon edessä, itsepuolustuksena, kun ”lujaa järjestysvaltaa” huutaneet lahtarit olivat jo alkaneet päällekarkauksensa.
Kuvassa Cedi (Miiko Toiviainen). Tarinassa Cedi lukeutuu lahtarien äärimmäisimpiin aineksiin, ja Toiviaisen näytteleminen teki hahmon todella eläväksi. Kuva: Ryhmäteatteri
