01/09/2025
Etälukupiiri tänään klo 18: Liberian naisten rauhankampanja 2003
Aseistakieltätytyjäliiton Siviilien puolustus -projektin keskustelusarjassa käydään läpi Timo Virtalan teos Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta luku kerrallaan. Kukin luku käsittelee jotakin historiallista väkivallatonta kamppailua. Keskusteluihin kokoonnutaan etäyhteydellä joka toisen viikon maanantaina klo 18.
Keskusteluihin voi valmistautua kuten lukupiiriin lukemalla valmiiksi kulloinkin käsiteltävän luvun kirjasta. Osallistuminen ei vaadi sitoutumista, vaan voit liittyä mukaan vaikka vain niille kerroille, joiden aiheet kiinnostavat sinua. Toisaalta keskusteluihin voi tulla paikalle kuuntelemaan ja osallistumaan, vaikkei kirjaa olisi lukenutkaan. Tarvittaessa kirjaa voi tilata AKL:ltä (10€). Tapahtumissa noudatetaan turvallisemman tilan periaatteeita. Keskustelusarjaa luotsaa Juhani Mastokangas.
Linkki keskusteluun 1.9.2025 klo 18.00-19.00: https://meet.jit.si/moderated/6dd3c29f8c4e464f4a24c639c82bccd32f5068357e87991c680524e83e872068
Keskustelun aiheena oleva kappale:
Kertomus 19: Liberian naisten rauhankampanja 2003
Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin kolmelle naiselle heidän työstään naisten oikeuksien ja rauhan puolesta. Palkinnonsaajat olivat Liberian ja koko Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf, liberialainen sosiaalityöntekijä ja rauhanaktivisti Leymah Gbowee sekä jemeniläinen demokratia-aktivisti Tawakkul Karman.
Liberian toisen sisällissodan (1999-2003) saattaminen päätökseen on mitä suurimmassa määrin rauhanpalkinnon arvoinen teko. Sirleaf ei tätä rauhaa yksin saanut aikaan, ei myöskään Gbowee, m***a täydellä sydämellä ja itseään säästämättä he sen eteen tekivät töitä, ja antoivat siten rauhanprosessille ratkaisevan tärkeän tukensa.
Jakautunut kansakunta
Liberia on Afrikan vanhin tasavalta, sen perustivat Amerikasta saapuneet entiset orjat vuonna 1847. Suurin osa heistä oli vapautettu sillä ehdolla, että he ‘palaavat’ Afrikkaan. Vaikka he jäivätkin määrällisesti pieneksi vähemmistöksi, hallitsivat he maata seuraavien vuosikymmenten ajan synnyttäen syvästi jakautuneen yhteiskunnan. Gboween mukaan hirvittävän ironista oli se, että he tekivät alkuperäisväestölle täsmälleen saman kuin mitä heille oli tehty Yhdysvalloissa. He perustivat itselleen erilliset instituutiot, joihin alkuperäisasukkailla ei ollut asiaa ja ’demokratian,’ jossa alkuperäisväestö ei saanut äänioikeutta. Alkuperäisväestöstä tuli heidän palvelijoitaan.
Vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa maan poliittinen johto siirtyi ensimmäistä kertaa alkuperäisväestön edustajille. Nyt esille nousi puolestaan etnisiä erimielisyyksiä. Kymmenen vuoden päästä seurannut uusi vallankaappaus aloitti neljätoista vuotta kestäneen kahden sisällissodan aikakauden.
Sodan käänteisiin tutustuessaan on vaikea löytää tahoa, jota sympatisoida, jonka hyväksi toivoisi sodan kääntyvän. Maan hallinnan brutaalilla väkivallalla itselleen anastanut, ja sen jälkeen maata brutaalilla väkivallalla hallinnut Charles Taylor ei suuremmin sympatioita herätä. Toisaalta hänen hallintoaan vastaan taistelevat ryhmittymät, Liberians United for Reconcilation and Democracy (LURD) ja Movement for Democracy in Liberia (MDL), eivät nimistään huolimatta olleet metodeissaan millään muotoa humaanimpia. Kylien polttamisia, raiskauksia, silppomisia, murhia ja lapsisotilaiksi pakottamisia tapahtui laajassa mittakaavassa kaikkien kolmen sotivan osapuolen hallitsemilla alueilla.
Satojatuhansia joutui pakenemaan kodeistaan. Kuolonuhreja arvellaan olleen 250 000, eli 8% maan väestöstä. Lapsisotilaita oli kymmeniä tuhansia, ja heistä 35-45 prosenttia oli tyttöjä.
Naiset saavat tarpeekseen
Keväällä 2003 pääkaupunki Monrovian naiset yhdistävät kristittyjen ja muslimien rauhanjärjestöt ja muodostavat ryhmän nimeltä Women of Liberia Mass Action for Peace. He vaativat välitöntä tulitaukoa, rauhanneuvotteluiden aloittamista ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen kutsumista maahan. He pukeutuivat valkoisiin ja uhmasivat presidentti Taylorin asettamaa mielenosoituskieltoa. He lauloivat virsiä ja islamilaisia lauluja vuorotellen. Useita viikkoja he tanssivat ja marssivat, istuivat ja rukoilivat, rekrytoivat ja protestoivat ja – miehiään painostaakseen – ryhtyivät myös seksilakkoon.
“Olemme väsyneitä!” luki heidän lentolehtisissään. “Olemme väsyneitä siihen että lapsiamme tapetaan! Olemme väsyneitä tulemaan raiskatuksi!” Viikkojen painostusten jälkeen he saavat presidentti Taylorin suostumaan ensin audienssiin, ja lopulta Ghanassa järjestettäviin rauhanneuvotteluihin.
Ghanassa rauhanneuvottelut junnasivat paikallaan. Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvan mukaan keskeinen syy rauhanneuvotteluiden hitauteen oli sotaherrojen motivaation puute. Hehän olivat elämänsä kukkulalla: hyvää ruokaa, laadukas hotelli, poliisisaattueet ja kansainvälisen lehdistön huomio. Kerrankin heidät otettiin vakavasti.
Women of Liberia Mass Action for Peace organisoi neuvottelupaikan edustalle viitisensataa Ghanassa asuvaa liberialaisnaista. Istumalakkoilusta ja mielenosoituksista välittämättä viikot kuluvat, taistelut jatkuivat ja neuvottelut eivät tuottaneet tulosta. Liikkeen johtaja Leymah Gbowee alkoi toden teolla turhautua.
Heinäkuun 21. päivän aamulla, juuri ennen lähtöään konferenssipaikalle, Gbowee näki uutisen Monroviassa tapahtuneesta kranaatti-iskusta, jossa oli kuollut kaksitoista siviiliä. Kaksi lasta oli ollut ulkona harjaamassa hampaitaan, kun kranaatti oli iskeytynyt. Heistä ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin sandaalit. Elämäkerrassaan Gbowee kertoo tunteneensa tuolloin suurempaa raivoa kuin koskaan. “Jos minulla olisi tuolloin ollut AK-47, olisin palannut konferenssisaliin ja tappanut kaikki.”
Gbowee johdatti joukkonsa neuvottelutilojen aulaan, jossa he estivät neuvotteluosapuolia, vettä tai ruokaa kulkemasta kumpaankaan suuntaan. “Me emme päästä heitä ulos, ennen kuin he ovat antaneet meille rauhan,” he julistivat. Järjestysmiesten aikoessa pidättää heidät Gbowee uhkasi riisutua. Temppu ei ollut suunniteltu, m***a se toimi, ja häntä ei pidätetty. Rauhaa ei tuona päivänä saavutettu, m***a askeleita siihen suuntaan kyllä.
Paholainen takaisin helvettiin
Elokuussa presidentti Taylor luopui presidenttiyydestään, ja lupasi muuttaa maanpakoon Nigeriaan. Myöhemmin hänet pidätettiin ja tuomittiin kansainvälisessä tuomioistuimessa vankilaan, jossa hän yhä istuu viidenkymmenen vuoden tuomiotaan.
Gboween ja muiden naisten rauhanaktivismin rooli sodan päättymisessä kuvataan heistä kertovassa Pray the Devil Back to Hell -dokumentissä vähintäänkin ratkaisevaksi. Sen sijaan sodan jälkeen Liberian presidentiksi nousseen Ellen Johnson Sirleafin elämäkerrassa näiden ‘rauhanmerkkejä heilutelleiden’ valkopaitaisten naisten rooli jää huomattavasti pienemmäksi, kansallisen ja kansainvälisen poliittisten kädenvääntöjen varjoon.
Totuus löytynee jostain siltä väliltä. Liberian naisten rauhankampanjan esimerkki opettaa, että rauhan rakentamista ei saa jättää poliitikoille. Nähdessämme tai kokiessamme epäoikeudenmukaisuutta me emme saa vaipua epätoivoon tai uhriutua. Meidän tulee valjastaa raivomme energia kontrolloiduissa olosuhteissa rakentavaan toimintaan, kuten Martin Luther King Jr. on todennut.
Teksti Timo Virtala
Kuva Pewee Flomoku
Lähteet
Kirjat
Gbowee, Leymah: Mighty Be Our Powers, How Sisterhood, Prayer, and S*x Changed a Nation at War. Beast Books, New York 2011.
Sirleaf-Johnson, Ellen: Tästä tytöstä tulee jotakin – Liberian presidentin elämä. Otava 2011.
Muut lähteet
Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuva, USA 2008.
The Economist: Praise for the woman who put Liberia back on its feet, julkaistu 5.10.2017 osoitteessa https://www.economist.com/leaders/2017/10/05/praise-for-the-woman-who-put-liberia-back-on-its-feet
Käihkö, Ilmari: The Ulkopolitist goes art: Metallinaisia sotien jälkeisessä Liberiassa: https://www.ulkopolitist.fi/2016/09/23/the-ulkopolitist-goes-art-metallinaisia-sotien-jalkeisessa-liberiassa/
