10/10/2026
Mielenterveys ei ole vain tilastoja, diagnooseja tai työ- ja opiskelukykyä. Se on ihmisten elettyä elämää, kokemuksia ja tarpeita, joiden pitäisi kuulua myös päätöksenteossa.
Mielenterveydestä on paljon tutkimustietoa. On tilastoja, palvelujärjestelmän tietoa ja ammattilaisten asiantuntemusta. Ne ovat tärkeä osa yhteiskunnallista tietopohjaa ja ohjaavat mielenterveysongelmien ehkäisyä ja hoitoa. Mielenterveys on kuitenkin myös ihmisen omaa, elettyä kokemusta, jonka kautta rakentuu ymmärrys siitä, miltä elämä, hyvinvointi ja kuormitus yksilöstä itsestään tuntuvat. Silti kokemustiedon merkitys usein unohdetaan.
Kategorisoinnit, tutkimustieto ja tehokkuus ovat järjestelmän toimimisen kannalta tärkeitä. Inhimillisiä kysymyksiä ratkaistaessa ei kuitenkaan voida sivuuttaa ihmistä itseään. Maailman mielenterveyspäivän teema, Lived experiences heard: real voices, real change, muistuttaa, ettei kokemustieto ole tutkimustiedon tai ammattilaisten asiantuntemuksen vastakohta. Se täydentää niitä kertomalla, miten palvelut ja päätökset vaikuttavat siihen, mihin niillä lopulta pyritään: ihmisten mielenterveyteen ja hyvinvointiin.
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on jopa muihin Pohjoismaihin verrattuna hyvin asia-, ei ihmiskeskeistä. Jos mielenterveystoipuja kokee tulevansa kohdatuksi ihmisen sijasta ratkaistavana ongelmana, miten tämä vaikuttaa hänen omanarvontunteeseensa ja koettuun mahdollisuuteensa parantua? Tekninen näkökulma näkyy esimerkiksi siinä, miten mielenterveyttä ja avun tarvetta arvioidaan työ- ja opiskelukyvyn kautta. Jos ihminen pystyy viimeisillä voimillaan suoriutumaan velvollisuuksistaan ja täyttämään yhteiskunnan odotukset, jäävät hiljainen kärsimys ja oireilun vaikutukset muihin elämän osa-alueisiin työ- tai opiskelupaikan ulkopuolella näkymättömiin. Vasta kun koko vointi romahtaa, tulee kärsimyksestä ulospäin näkyvää. Kärsimys näkyy siis vasta, kun se vaikuttaa ihmisen tuottavuuteen.
Mielenterveyden tulee olla itseisarvo, ei vain yksi tuottavuuden edellytyksistä. Ihmisen hyvinvoinnilla on merkitystä myös silloin, kun hän kykenee käymään töissä, opiskelemaan, ja huolehtimaan velvollisuuksistaan.
Avun hakemista vaikeuttaa kulttuuri, jossa uupumuksesta on tullut tavallista ja palveluiden ruuhkasta arkipäivää. Kehtaako itse hakea apua ja kuormittaa järjestelmää entisestään, kun tuntuu, että muillakin on vaikeaa? Yksin pärjäämisen ihanne voi kasata ongelmia ja ohjata turvautumaan epäterveellisiin selviytymisen keinoihin. Siksi ihmisillä pitäisi olla riittävästi mahdollisuuksia käsitellä vaikeita asioita ja saada tukea jo ennen kuin tilanne kärjistyy. Jotta ihminen voi kertoa kokemuksistaan ja tuntea tulevansa kohdatuksi, tarvitaan turvallisia yhteisöjä, joissa apua voi pyytää ilman pelkoa leimautumisesta. Tarvitaan myös kokemusta siitä, ettei vaikeista tilanteista tarvitse selvitä yksin. Mahdollisuus vaikuttaa omaan elämään ja itseä koskeviin päätöksiin on niin ikään tärkeä osa hyvinvointia. Tässä kansalaisyhteiskunnalla ja järjestöillä on merkittävä tehtävä – ne tarjoavat tukea ja yhteisöjä, sekä tuovat ihmisten kokemuksia osaksi yhteiskunnallista keskustelua.
Hallitus vaikuttaa luottavan mielenterveyden ongelmien ratkaisemisessa hyvinvointiyhteiskuntaan, m***a miten voidaan olettaa hyvinvointiyhteiskunnan toimivan, kun sen vastuuta kasvatetaan samalla, kun toimintaedellytyksiä heikennetään?
Kansalaisten pahoinvointi, yksinäisyys ja kokemus ulkopuolisuudesta eivät myöskään ole ainoastaan sisäpoliittinen ongelma. Nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa yhteiskunnan kriisinkestävyyttä on syytä tarkastella myös hyvinvoinnin näkökulmasta. Kyky selviytyä kriiseistä ei rakennu yksin puolustuksesta tai viranomaisten toimintakyvystä. Siihen vaikuttavat myös ihmisten luottamus yhteiskuntaan, kokemus osallisuudesta, yhteisöjen tarjoama tuki ja mahdollisuus saada apua ajoissa. Olennainen osa suomalaista kriisinkestävyyttä on kautta historian ollut järjestöjen koordinoima vapaaehtoistyö.
Kansallista kriisinkestävyyttä ei voida edistää kuulematta niitä, joiden elämästä on kyse. Kokemusten on päästävä vaikuttamaan palveluihin, rakenteisiin ja päätöksiin. Se edellyttää yhteiskuntaa, jossa ihmisillä on turvallisia paikkoja kertoa kokemuksistaan ja toimijoita, jotka vievät nämä kokemukset osaksi yhteistä keskustelua ja päätöksentekoa. Jotta kaikkien ääni kuuluisi, on pidettävä huolta rakenteista, jotka antavat sille tilan.
