05/10/2026
MiltÀ arki Tassuturvassa nÀyttÀÀ, rehellisesti.
PÀivÀ alkaa aina samalla tavalla. Avaat sÀhköpostin ja hakemusjÀrjestelmÀn ja toivot hiljaa, ettÀ tÀnÀÀn olisi hiljaista. Joskus kolme hakemusta, joskus viisitoista.
Sitten alkaa siirtely. Kansioihin, prioriteetteihin: soita heti, odottaa klinikkapÀivÀÀ, ei kuulu meille. Se viimeinen on se, joka tuntuu pahimmalta sanoa ÀÀneen, vaikka se on vÀlttÀmÀtöntÀ. Jos joku hakee apua pennun rokotuksiin, se menee suoraan roskakoriin. Me emme ole lemmikkikaupan rahoituslaitos. Me emme mahdollista hankintaa. Me olemme se viimeinen oljenkorsi, kun elÀmÀ on muuttunut, kun lemmikki on jo siellÀ, kun kaikki muut vaihtoehdot on kÀytetty ja tilanne on silti mahdoton. Ero on tÀrkeÀ, vaikka se voi kuulostaa kylmÀltÀ.
Soitat. Jotkut ovat odottaneet kuukausia seuraavaa yhteistyöklinikkapÀivÀÀ. Toiset tarvitsevat apua eilen. YritÀt arvioida, kuka on oikeasti pahimmassa jamassa, missÀ klinikalla on tilaa, mitÀ budjetti vielÀ kestÀÀ. Samaan aikaan tippuu uusia akuutteja: auto osui, vanha koira ei nouse enÀÀ. YritÀt mahduttaa ne sekÀ klinikoiden kalenteriin ettÀ siihen kapeaan rahaan, joka meillÀ on. Se on kuin tetris, jossa jokainen palikka on elÀvÀ elÀin, jos et saa sitÀ mahtumaan, se tippuu pois.
PidÀt yhteyttÀ niihin, jotka ovat juuri olleet hoidossa. Haluat tietÀÀ, miten jatkohoito etenee, tarvitsevatko he vielÀ jotain, onko kaikki mennyt kuten piti. Se on palkitsevin osa tÀtÀ työtÀ.
Ja sitten se luku, jota harva ulkopuolinen tajuaa: vain noin 5 % Tassuturvan kautta hoidetuista potilaista on koskaan saanut julkisen kerÀyksen. NiistÀ muista 95 prosentista ette kuule ikinÀ mitÀÀn. Ei some-pÀivityksiÀ, ei kiitosviestejÀ, ei tarinoita.
Silti tÀmÀ on maailman parasta työtÀ.
Jokainen lemmikki, jonka saa oven taakse.
Jokainen omistaja, joka hengÀhtÀÀ kun kuulee, ettÀ apua löytyy.
Jokainen jatkohoitopuhelu, jossa kerrotaan, ettÀ kipu helpottaa.
Ne painavat enemmÀn kuin kaikki muu yhteensÀ.
Yksi elĂ€in, yksi puhelu, yksi hengĂ€hdys kerrallaan. đ©”đđ»
