06/12/2025
Sain eilen yllätyksekseni hyvin yllättävän kiitoksen viime vuoteen nojaten, m***a ilmeisesti laajemminkin osoitetusti.
Tänään sain vielä yllätyksellisemmän anteeksipyynnön ja itsereflektion reiluuteen liittyen.
Poikaani opettaessa anteeksipyytämiseen olen alkanut ajatella, että anteeksipyytämisen taito on hämmästyttävän hyvä indikaattori "missä ihminen menee itsensä kanssa". Tuleeko anteeksipyyntö luontevasti vai vaikeasti. Ja miten suhtautuu toisen anteeksipyyntöön?
Kiitollisuus on kivempi "aihio", m***a se on mutkikkaampi. Se tuntuu olevan myös helpompi sen positiivisuuden vuoksi. Kiitollisuus voi kuitenkin olla samanlaista haavoittuvuuden osoitusta kuin anteeksipyytäminenkin - minä olen tässä, hyväksytkö minut, vaikka minulla on suuria tunteita ja olet minulle merkityksellinen?
Anteeksipyytäminen vaatii paljon. Se usein vaatii turvan kokemusta ja vielä tärkeämpänä anteeksipyyntöpolulle lähtiessä pitää uskoa tulevaan. Virheiden sattuessa on vaikea nähdä tulevaa positiivisesti ja säilyttää oma usko.
Anteeksi voi pyytää, myös ilman turvan tunnetta ja tulevaisuususkoa - jos esimerkiksi omat arvot ovat näiltä osin kirkkaat. Tällöin anteeksipyyntö on kuitenkin tummempi sävyinen - se voi olla "viimeinen teko". Sellaisia olen elämässäni joutunut myös tekemään; olen halunnut kantaa oman vastuuni ja virheeni painon pyytäen anteeksi, johon ei ole koskaan palattu.
Olen tehnyt valintani ojennuksessani ja toisen tarttumattomuus on oikeutettu valinta myös se. Tärkeintä on, että tietää mitä itse tekee ja pysähtyy aina välillä arvioimaan: toiminko oikein omasta mielestäni?
Tässä apuna olen käyttänyt tekniikkaa, jossa kulloisessakin setissä olen vaihtanut naamoja - käynyt läpi asiat päässäni eri henkilöillä.
Usein kamaritouhuissa (tai järjestössä tai ihmissuhderakenteissa) käy niin, että luulemme haluavamme toimia huonosti, koska "toi tyyppi!" ja valitsemme huonon toiminnan omasta mielestämme oikeutetusti. On väärä valinta toimia väärin "kostosta" tai "näpäytän" tms.
Jari Sarasvuo kävi kostoon liittyvän tutkimuksen läpi, jossa koeasetelmassa lietsottiin kostonhimoa ja tutkittavat jaettiin koeasetelmassa kahteen:
A) saivat mahdollisuuden kostaa (kaikki kostivat)
B) eivät saaneet mahdollisuutta kostaa
Kostaneet voivat huonommin (ilmeisesti itsearvio) kuin ne, jotka eivät päässeet kostamaan. Molemmat selittelivät, että kostamisen jälkeen olo olisi varmasti parempi. Ei ollut. Jari pohdiskeli asiaa kulmalla, josta minä tulkitsin hänen tarkoittaneen, että kostamisen jälkeen ihminen yllättyy - ettei se olo parantunutkaan. Mitään "ah, ihanaa, homma valmis"-tunnetta ei synnykään, vaan olo on edelleen huono ja siksi ihmiselle tulee todella huono olo. Sait kostosi ja et saanut rauhaa. Siksi joskus kostofantasia voi olla "mukavampi", koska "toivo elää".
Sain vahvistusta omalle anteeksiantamiselleni, jota olen harjoitellut paljon. Ja josta puhuin viime vuonna monet kerrat, eri sanoin, m***a teemana oli mm. lempeys. Ja "Arvosta" & "Ymmärrä" olivat sitä samaa - halu nähdä toisessa hyvä. Haastavissa hetkissä keskittyä omiin valintoihin -> "Toimi".
Moni sanoo, että rajujen kamariroolien jälkeen menee "jonkin aikaa", kun palaset alkavat loksahtelemaan ruutuihinsa ja olo helpottuu: sain jotain arvokasta mukaani ja vahvistusta itselleni.
Oman kansallisen puheenjohtajapolun - siis viimeisen aktiiviroolini - lopuksi, nyt NPP:nä joulukuussa on helpompi hymyillä ajatellen, että toden totta tein parhaani ja kohtasin ihmisiä kykyjeni äärirajalla. Osin sen ylikin ja se siitä.
Kiitos ja anteeksi.
