27/09/2025
Nälkäpäiväkeräys järjestetään tänään Keiteleellä ruokakauppojen edustalla klo 10-13.
Nälkäpäivänä keräämme varoja katastrofirahastoon, jonka avulla autamme sekä kotimaassa että maailman kriisi- ja konfliktialueilla. Lahjoittajien tuella autamme myös tulipalojen uhreja Suomessa.
Voit lahjoittaa:
✅ MobilePaylla haluamasi summa numeroon 10900
✅ Tekstaamalla SPR numeroon 16499 (15€)
✅ verkossa: https://www.punainenristi.fi/nalkapaiva/
Lämmin kiitos avusta ❤
”Sen piti olla meidän vanhuuden koti, m***a niin vain sieltä piti paeta pelkät sukat jalassa!”
Se oli aivan tavallinen sunnuntai-iltapäivä Iisalmessa lokakuun lopulla 2023. Eläkkeellä olevat Sirpa, 78, ja Pertti Heiskanen, 81, puuhastelivat kotonaan Hakakadulla.
– Sanoin Sirpalle, että keitetäänkö iltapäiväkahvit pyhäpäivän kunniaksi. Sirpa siihen, että keitetään vaan, m***a mitään kahvileipää ei ole. No, äkkiähän minä tuosta naapurista lähikaupasta haen, Pertti muistelee.
Kauppareissussa ei kestänyt kuin hetki, m***a se riitti. Lähtiessään Pertti ei ollut huomannut mitään erikoista, m***a paluumatkalla hän näki kodin suunnalta nousevan valtavan savupatsaan.
– Ehdin ajatella, että polttaako naapuri roskia, kun olin takaisin pihassa ja näin, että meidän talo on tulessa. Liekit puskivat jo katosta läpi.
Pertti kiskaisi oven auki ja karjaisi Sirpalle, että nyt äkkiä ulos.
– Minä olin keittänyt kahvit valmiiksi ja laittanut kupit pöytään. Muistan ikäni sen huudon. Se ei kuulostanut yhtään Pertiltä, Sirpa sanoo.
– Mitenkä se nyt tuommoisia hulluja, minä ajattelin, m***a nousin kiikkutuolista ja katsahdin ikkunasta terassille. Valtavat tulenlieskat löivät suoraan päin!
Pertin hoputtaessa Sirpa kiirehti kuistin ovelle. Kadulle talon eteen oli jo ehtinyt kerääntyä väkeä. Yhden pysähtyneen auton kuljettaja hälytti palokunnan.
– Siinä seisoessani tajusin, että sukat kastuvat. Minulla ei ollut edes kenkiä jalassa.
Tulipalo oli syttynyt 1980-luvun paritalon varastosta, naapurin puolelta. Rakennus oli tiiliverhoiltu, m***a sen runko oli puuta, samoin varastotilat. Tuli levisi avoimella, rutikuivalla ullakolla räjähdysmäisesti.
Apu ei onneksi ollut kaukana. Heiskasilta oli Iisalmen pelastuslaitokselle vain muutaman minuutin ajomatka.
– Palokunnan tulossa ei kestänyt paljon viittä minuuttia kauempaa. Lopulta paikalla oli viisi palokuntaa – tekivät oikein suurpalohälytyksen, Sirpa huokaa.
Palokunta onnistui rajaamaan tulen leviämisen niin, että lopulta vain toinen asunto tuhoutui täysin. Heiskasten puolella suurimmat vahingot tekivät savu ja sammutusvesi.
Sammutustyö oli valmis iltakymmenen maissa. Palokunta tuli ilmoittamaan naapuriin suojautuneille Heiskasille, että kotona oli nyt mahdollisuus käydä, jos siellä oli jotain mukaan otettavaa. Pertti meni sisään kotiinsa kahden palomiehen perässä.
– Palokunta oli tukenut välikaton romahtamisvaaran vuoksi. Savunhaju oli karmea ja sammutusvesi oli kastellut paikat. Minä keräsin mukaan Sirpan rahapussin, pankkikortit ja molempien passit. Sirpalle nappasin omat kengät jalkaan.
Palomiehet keräsivät laatikkoon vielä seinältä Heiskasten hääkuvan ja lasten kuvat, kaikki muu sai jäädä.
Sirpa muistaa, että järkytyksen keskellä häntä itketti murrettu ovi.
– Jotenkin syytin itseäni siitä, että olin paetessani painanut ulko-oven vaistomaisesti lukkoon, ja palokunta oli joutunut murtamaan sen. Sitä tuntui pahalta katsoa, Sirpa päivittelee.
Naapuri majoitti Heiskaset ja lupasi, että he saavat viipyä niin kauan kuin tarve on. Jälkikäteen Sirpa ja Pertti sanovat olleensa sokissa, vaikka ei sitä siinä hetkessä tunnistanut. Ruoka ei maistunut eikä uni tahtonut tulla, tapahtunut pyöri mielessä.
– Ette usko, miten kaunis koti meillä oli! Siinä oli asuttu 17 vuotta sen jälkeen, kun lapset olivat muuttaneet omilleen. Pertti vitsaili aina, että siitä ei lähdetä enää kuin hautuumaalle, Sirpa liikuttuu.
– Sen piti olla meidän vanhuuden koti, m***a niin vain sieltä piti paeta pelkät sukat jalassa!
Seuraavana päivänä Heiskaset saivat puhelun Suomen Punaisen Ristin Iisalmen osastosta. Seppo Määttä ja Pirjo Marttila tulivat käymään. He kyselivät Heiskasten vointia ja tarjosivat Punaisen Ristin maksusitoumusta, jota vastaan he voisivat hakea kaupasta mitä tarvitsevat.
Sirpa muistelee tilannetta päätään pyöritellen.
– Minä onneton sanoin, että ei kiitos, meillä on kaikkea, emme tarvitse mitään. M***a se oli sokki joka puhui, oikeasti meillä ei ollut yhtään mitään, ei edes alusvaatteita vaihtaa!
Seppo ja Pirjo viipyivät iltaan asti, kuuntelivat ja auttoivat purkamaan tapahtunutta. Lähtiessään he jättivät yhteystietonsa ja muistuttivat vielä, että Punaisen Ristin katastrofirahasto on olemassa juuri tällaisia tilanteita varten.
Yön yli nukuttuaan Sirpa jaksoi hahmottaa tilannetta paremmin. Hän soitti vapaaehtoisten antamaan numeroon ja sanoi, että he taitavat sittenkin tarvita apua. Heiskasten nimellä tehtiin saman tien maksusitoumus Iisalmen Tokmanni-myymälään.
– Sitä kautta hankittiin kaikki välttämätön hammasharjoista kahvipannuun. Ostin kaikki mahdolliset pesuaineet, koska en sietänyt yhtään sitä savunhajua, Sirpa kertoo.
– Vaatteita saatiin myös paljon, Pertti jatkaa.
– Sekin oli tärkeä juttu, koska olimme kolmatta päivää samoissa vaatteissa. Sitä rupesi tuntemaan itsensä jo ympäristöhaitaksi.
Kolmen naapurin luona nukutun yön jälkeen Heiskasille löytyi vakuutusyhtiön avustuksella vuokra-asunto, jonka he saivat myöhemmin ostaa omakseen.
Sitä ennen uuteen kotiin asettumisessa oli omat mutkansa.
Suuri osa Heiskasten irtaimistosta oli mennyttä, ja vähemmän herkät tavarat viettivät viikkokausia otsonoinnissa savunhajun poistamiseksi.
Aluksi ainoat huonekalut olivat ilmapatja ja yksi tuoli. Kun Heiskasten etelämpänä asuvat lapset perheineen tarjoutuivat tulemaan mummon ja vaarin tueksi, Sirpa toppuutteli.
– Minä sanoin, että älkää hyvät ihmiset tulko, kun meillä ei ole paikkaa edes istua!
– Sitä on vaikea ymmärtää, mitä kaikkea kodin palaessa menettää. Kun uudessa asunnossa piti laittaa kalenteri seinälle, niin eihän minulla ollut vasaraa ja nauloja, Pertti sanoo.
Pelastukseksi saapui Kari Korolainen, joka oli kuullut onnettomuudesta Punaisen Ristin ja seurakunnan kautta. Iisalmen osaston keräyspäällikkönä toimiva Korolainen oli tuomassa Heiskasille sänkyä ja huomasi, että kaikki ei ollut vielä ihan kunnossa.
– Sokkivaihe sellaisen kokemuksen jälkeen kestää pitkän aikaa. Varsinkin Sirpa oli hyvin ahdistuneen ja itkuisen oloinen, Kari muistelee.
– Sovimme saman tien, että käyn hakemassa lisää tuoleja lainaan ja tulen takaisin.
Korolainen kävi auttelemassa Heiskasia päivästä toiseen, asensi television seinälle ja ripusti paikoilleen taulut ja valokuvat. Kaiken ohessa hän kuunteli, oli henkisenä tukena ja turvana.
Pertti muistaa tarjonneensa Karille asennustöistä maksuakin, m***a tämä ei huolinut mitään.
– Minusta tuntui kummalliselta, että mies oli ollut meillä päiväkausia eikä suostunut ottamaan rahaa vastaan, Pertti hymyilee.
Kari vakuuttaa, että kaikki meni aivan oikein:
– Se oli sitä Punaisen Ristin työtä.
Sirpa ja Pertti arvelevat, että toipumisessa kesti lopulta toista vuotta. Pikkuhiljaa arki asettui uomiinsa, ja uusi koti alkoi tuntua omalta. Lapset ja lapsenlapset saattoi taas kutsua kylään.
– Olen itsekin monelle tulipalon kokeneelle sanonut, että otan osaa, m***a ei sitä voi ymmärtää, ennen kuin on sen itse kokenut, Sirpa sanoo.
– Se oli täysi kaaos, kuin koko elämä olisi yhtäkkiä repäisty irti. Sitä oli kuin ö allakan laidassa m***a viikkoa, ei muistanut syödä eikä juoda. Vähitellen se helpotti, m***a olin pitkään hermostunut ja säikyin helposti.
Kaikesta saamastaan avusta puhuessaan Heiskaset liikuttuvat – että ympärillä voikin olla niin paljon hyviä ihmisiä!
– Olemme ikuisesti kiitollisia Punaiselle Ristille, seurakunnalle ja kaikille meitä auttaneille, Pertti sanoo.
– Karille kuuluu aivan erityinen kiitos. Hänen ansiostaan uusi asunto alkoi näyttää kodilta.
Sirpa nostaa esiin henkisen tuen, jonka merkitystä ei ehkä täysin ymmärretä.
– Se oli hirveän tärkeää, että oli joku, jonka kanssa voi käydä läpi tapahtunutta. Se on juuri sitä, mitä järkyttynyt, sokissa oleva ihminen tarvitsee. Että joku kuuntelee ja ottaa vastaan.
Punainen Risti auttaa äkillisten onnettomuuksien kuten tulipalojen uhreja katastrofirahaston varoilla. Lahjoituksia kerätään joka syksy Nälkäpäivänä.
Menneinä vuosina Heiskaset ovat olleet m***a kertaa itsekin keräämässä apua, m***a koskaan ennen he eivät olleet sitä tarvinneet. Kunnes sinä sunnuntaisena iltapäivänä.
– Se on kokemus, jota ei toivoisi yhdellekään ihmiselle. Nyt me ainakin tiedämme ihan omasta kokemuksesta, mitä Punaisen Ristin apu merkitsee, kun ihminen on täysin tyhjän päällä. Se pitää huolen, että elämä jatkuu.
📷 Joonas Brandt / Suomen Punainen Risti
